YKSIN

Voi että, en taas yhtään tiedä mistä nää mun tunteet oikein johtuu. Ensin itkee niille oikeille itkun aiheille ja sit kohta itkettää se että vaan itkettää, ompa mun tunteet ihan sekaisin. Eilen tuli tosiaan tasan vuosi täyteen siitä onnettomuudesta, joka vei papan pois meidän luota ja se eniten onkin itkettänyt ♥ mutta totuus nyt vain on se, että mua ahdistaa moni muukin asia tällä hetkellä; asuminen, rahaasiat, työt, vapaa-aika jne... mutta se suurin, mikä on ollut jo pitkään mun yks murheen aihe; yksinäisyys.

En enää peittele blogissa sitä, että mullakin on välillä pahoja päiviä tai että pohdin syvällisiä, haluan näyttää omalta osaltani sen, että bloggaajan elämä on oikeasti ihan tavallista elämää. En tuu koskaan avautumaan liian henkilökohtaisesti yhtään mistään, mutta näytän myös ne kurjatkin puolet, jotta olisin mahdollisimman aito myös täällä. Koska mä olen pohtinut jo pitkään tuota yksinäisyyttä, haluan jakaa mun ajatuksia asiasta, koska tiedän kuitenkin sisimmissäni että en ole näiden ajatusten kanssa yksin vaan varmasti löytyy sitä vertaistukea myös sieltä ruudun takaa.

Kun kasvaa siihen tiettyyn ikään, jolloin alkaa jo miettiä vakasti tulevaisuutta, opiskeluja, töitä, asumisia, parisuhteita ja muuta elämän asioita, sitä joko huomaa omaavansa jo silloin jotakin niistä tai sitten havahtuu siihen tosiasiaan, että jotakin puuttuu. Tällä kertaa tarkoitan sitä kumppania, parisuhdetta. Kun on elänyt jo useamman vuoden yksin, sitä alkaa oikeasti kaivata vierelle sitä toista osapuolta jakamaan niitä arjen asioita ja suunnittelemaan sitä kaikkea tulevaa, yhdessä.

Tää yksin eläminen kolahti muhun kaikista pahiten juuri ennen mun muuttoa ja virallisesti nyt kun muutin. Nyt mä vasta huomaan sen, kuinka yksin oikeesti oon. Mulla on edelleen perhe ja ystävät, mutta ei se ole sama asia, kyllä te tiedätte mitä tarkoitan ! Maailman ihanin asia on nähdä ystävät onnellisina kun ne on löytänyt sen jonkun vierelleen tai kun joku kaveri tulee kertomaan, että on meneillään jonkun kanssa jotakin ja jne... ne on myös niitä kamalimpia hetkiä kun alkaa miettiä, että miksi mä en saa kokea noita fiiliksiä ? Miksi ?

Oonkin täällä blogissa jo kertonut, että mun elämääni on ilmestynyt yksi kiinnostava tyyppi, jonka kanssa tutustutaan ja silleen. Mutta kaikkien niiden vuosien aikana tulleiden pettymysten takia mulla ei oo kauheen hyviä fiiliksiä tästä, en vaan osaa nauttia nyt kun pitäisi, muistan vain liian hyvin sen pettymyksen joka yleensä on seurannut ja joka on ajanut mut aina vain takaisin siihen yksin elämiseen. Onko sitten tullut vain liian huono itseluottamus vai onko mulla vain huonoa tuuria kun en anna itseni olla nyt onnellinen. Ja niin kuin kaikki naiset tietää niin miehistä on vaikea ottaa selvää :D ( tiedän, miehet aattelee meistä naisista täysin samalla tavalla... ), se on myös yksi syy miksi mä vatvot näitä asioita päivästä toiseen.

Mä haluaisin vielä joskus olla onnellinen, tietäen, että joku välittää musta ja haluaa elää mun kanssa. Mä haluaisin tehdä niitä ihan arkisia asioita yhdessä, ihan vain vaikka jakaa päivän kuulumiset. Mä haluan vielä kokea sen fiiliksen kun ei tarvitse mennä yksin nukkumaan ja aamulla ei tarvitse herätä yksin. Mä haluan kokea sen kunnollisen, toimivan, ihanan ja rakastavan parisuhteen, ihan silleen suoraan sanoen; haluan löytää sen miehen itelleni :D tottakai mä salaa toivon, että tästä mystisestä tyypistä voisi joskus kertoa blogissa enemmän ja joka jäisi vähän pysyvämmin mun elämään, mutta eikös se niin mee että se mitä vähiten odottaa, se tapahtuu ( ehkä, toivottavasti, kai... ääh lopeta Emilia itsesäälissä oleminen... )...

Sainkohan yhtään avattua mun ajatuksia selkeästi teille, ainakin mun olo helpottui jo huomattavasti tästä. Oon mä ihan sopivan onnellinen näiden ajatusten keskelläkin, tää on vain yksi osa tätä kaikkea. En toivottavasti ole ainoa, enhän ?

Toivottelen teille kaikille kuitenkin ihanaa sunnuntain alkua ♥